Meidän perhe

On ollut ilo huomata, että uuden blogin myötä olen saanut myös uusia lukijoita. Tässä kohtaa voisi olla hyvä kertoa, keitä me olemme ja mitä elämäämme kuuluu. Edellisen blogin aloittamisesta on jo yli kolme vuotta, joten päivitys on paikallaan ehkä myös vanhoja lukijoita ajatellen 😊

Olemme nelihenkinen perhe ja asumme pääkaupunkiseudulla. Minä olen 34-vuotias ja työskentelen asiantuntijatehtävissä IT-alalla. Yritän samaan aikaan opiskella julkisoikeutta Itä-Suomen yliopistossa. Paino sanalla yritän, sillä opinnoissa ei ole tapahtunut mitään nyt yli vuoteen. Sain alkuun vajaassa vuodessa vähän yli 60 opintopistettä kasaan, mutta viimeisin rutistus vei mehut niin totaalisesti, että opintoihin tarttuminen on ollut täysin jäissä sen jälkeen. Olen naimisissa saman ikäisen puolisoni Jiin kanssa ja olemme olleet yhdessä 16 vuotta. Jii työskentelee liikunta-alalla. Meillä on kaksi lasta: 4-vuotias Olia ja 6-vuotias Ama.

Vapaa-ajallamme (välillä mietin, mitä se on) pyrimme tekemään koko perheen kesken mukavia asioita: liikkua luonnossa, retkeillä, pyöräillä, leikkiä, tavata ystäviä ja sukulaisia – ja ylipäänsä keskittyä yhdessäoloon. Lapsilla ei tänä syksynä ole englannin kielisen kerhon lisäksi muita ”oikeita” harrastuksia, mutta käymme säännöllisesti esimerkiksi uimassa. Jii harrastaa monipuolisesti liikuntaa, intohimonaan jalkapallo, jonka parissa vierähtää muutama ilta viikossa. Jos minulle siunaantuu joskus omaa-aikaa, rauhoitun joogan parissa tai kirjoitan.

Aloitin bloggaamisen vuonna 2014 yhden kouluprojektin myötä. Blogissa ”Bébé à bord!” kerroin elämästäni kotiäitinä 9 kuukauden ikäisen Aman kanssa. Blogi keskittyi ennen kaikkea Euroopan autoreissuumme, jonka tuolloin kesällä 2014 teimme. Kouluprojekti tuli päätökseensä ja kirjoittaminen jäi vähäksi aikaa.

Seuraavan blogini ”HomeStory” (vol 1) aloitin vuonna 2016, kun kuopuksemme Olia oli 9 kuukauden ikäinen. Blogi keskittyi elämääni kahden pienen lapsen äitinä, kun vesivahinko ajoi perheemme pois juuri ostetusta unelmien asunnosta. Kerroin, miten vauvaperheen arki sujui vieraissa nurkissa, miten remontti eteni (ja miten kävi, kun se ei edennyt) ja minkälaisia asioita pitäisi osata ja kannattaisi osata ottaa huomioon vastaavassa tilanteessa. Aihe ei ollut positiivinen ja lopulta koko blogi alkoi ahdistaa niin paljon, että päätin aloittaa kirjoittamisen puhtaalta pöydältä. Ja nyt olemme siis tässä.

Hyppy tuntemattomaan

Tervetuloa uuden blogini pariin. Olet sitten uusi tai vanha tuttavuus, niin kiva, että olet löytänyt sivuilleni 😊 Tämä blogi lähtee liikkeelle siitä, mihin edellinen päättyi: unelmien asunto osoittautui ei niin unelmaksi ja pieni taloyhtiö osakkaiden hallinnoimana konkretisoi kaikki ne haasteet, joita voi seurata, kun ei ymmärretä tai välitetä riittävästi asunto-osakeyhtiölaista, korjausrakentamisesta tai yhteisesti sovituista pelisäännöistä. Mutta se on meille historiaa nyt.

Heinäkuun alussa teimme kaupat asunnostamme ja kesälomasuunnitelmat oli sitä myöten sinetöity. Asunto oli oltava tyhjänä heinäkuun viimeinen päivä eikä meillä ollut mitään tietoa, mihin tavaroinemme siirtyisimme. Tyhjennettävää pinta-alaa oli kaiken kaikkiaan noin 160 neliötä, kun otetaan huomioon asuintilat, varastotilat, autotalli sekä terassit. Aloimme hiljalleen käydä tavaroita läpi ja hävittämään ennen kaikkea ylimääräistä tavaraa.

Pari viikkoa meni niin, ettemme oikeastaan edes miettineet, mihin lähdemme. Kaikki kyselivät suunnitelmistamme ja tuntuu, ettei monikaan oikeasti uskonut, ettei meillä ollut mitään suunnitelmaa siinä vaiheessa. Heinäkuun puolessa välissä alkoi konkretisoitumaan, ettemme ahkerasta tavaranluovuttamisesta huolimatta tule pääsemään kaikesta tavarasta mitenkään eroon – ei se tosin tavoitteena missään vaiheessa ollutkaan. Aloimme miettiä väliaikaisratkaisua ja harkinnan jälkeen päätimme, että muutamme äitini luokse, kunnes keksimme seuraavan suunnan.

Kun h-hetkeen oli viikko jäljellä, heräsimme todellisuuteen: vaikka me olisimme vielä äitini nurkkiin mahtuneet, eivät tavarat olisi mahtuneet sinne mitenkään. Olisi vuokrattava varastotila, jonka kuukausikustannus nousisi taivaisiin. Ei tuntunut järkevältä. Lievä paniikki huhuili nurkan takana, mutta uskoin silti, että kaikki kyllä järjestyy. Tutkailimme vuokra-asuntomarkkinoita ja totesimme, että muutama satanen varastovuokraan lisää ja saamme samalla rahalla itsellemme kodin. Niin alkoi väliaikaisen kodin metsästys vain vajaa viikko ennen muuttopäivää.